”Tekisi mieli diagnosoida hänet kaikilla mahdollisilla lääketieteellisillä kriteereillä! Sisimmässäni kuitenkin tiedän, että hänet on varustettu sellaisilla synnynnäisillä piirteillä, jonka ymmärtäminen vaatii minulta juuri nyt aimo annoksen kärsivällisyyttä.”

Tällaisia ajatuksia äiti tuttavani kertoi pyöritelleen päässään muutama viikonloppu sitten. Hänen lapsensa oli vienyt kunnialla ensimmäisen kouluvuoden päätökseen erinomaisin arvosanoin ja opettajan kunniamaininnoin. Tämä hyväsydäminen tyttö, joka on luokan esimerkki oppilas ja joka ei koskaan puhu kavereistaan pahaa, raivosi koulujen päätöspäivänä kotipihan nurmikolla kuin infernaalinen. Pienestä ärsykkeestä alkanut kiukku oli muuttunut hillittömäksi raivoksi. Äiti kertoi katselleensa lapsensa pitkään jatkunutta raivokohtausta ja tiesi, että kiukku oli päästettävä ulos. Ja niin kauan kun lapsi ei olisi henkisesti tai fyysisesti vaaraksi muille,hän antaisi raivokohtauksen jatkua.

Silti kohtauksen katseleminen kiristi äidin hermoja ja hän kävi hetkittäin äärirajoilla omienkin tunteidensa kanssa. Itseään tsemppaamalla hän pysyi kuitenkin jälleen kerran rauhallisena. Hän aikoi viedä tämänkin erän kunnialla loppuun, eikä antanut oman heikkotensa näkyä. Hän tiesi, että tällaisen erityisherkän lapsen kohdalla kiukunpuuskat ovat ikätasoon nähden hyvin voimakkaita ja niiden on annettava tulla ulos juuri sellaisenaan. Hän ymmärsi, että lapsi kantoi taas useamman päivän patoumia sisällään ja hänellä oli synnynnäinen taipumus reagoida ympäröivään maailmaan ja aistiärsykkeisiin hyvin voimakkaasti.

 

”Nimesin tämän raivokohtauksen finaaliksi, sillä näitä eriä oli kevään aikana riittänyt lähes jokaiselle päivälle. Osasin aavistella tämän tyylistä käytöstä tällekin päivälle, mutta katsoessani jälleen kerran raivoavaa lastani, mietin kuka tuo tyttö oikein on. Miten hän voi olla luokan lempein lapsi?” kertoi äiti tuntemuksistaan avoimesti.

Lapsen finaali huipentui raivopäiseen hyökkäykseen sisarusten päälle sylkien ja vaatteita repien. Silloin äidin oli välittömästi puututtava tilanteeseen ja palkinnoksi hän sai rumimmat sanat ja haukkumanimitykset, jotka lapsi oli ensimmäisen kouluvuoden aikana oppinut. Tällaisia sanoja lapsi ei ikimaailmassa sanoisi edes kavereidensa kuulleen. Äiti jatkoi tilanteen kertomista:

”Nappasin rimpuilevan lapsen syliini tiukasti ja kannoin omaan huoneeseen. Lupasin hänelle palata takaisin kun hän on rauhoittunut. Muuta en sanonut. En nähnyt sitä sillä hetkellä tarpeelliseksi, sillä näissä tiloissa hän ei ole millään tasolla vastaanottavainen. Minä tiedän, sillä olen nähnyt tämänkaltaisen ottelun jo niin monta kertaa. Mieleni todella teki huutaa, mutta sitä en tehnyt. OLIN TODELLA VIHAINEN, mutta en huutanut! Omalla käytökselläni en halunnut pahentaa tilannetta enää pisaraakaan ja siksi ainoa vaihtoehto oli jälleen kerran itse rauhoittua ja hyväksyä tapahtunut. Toisen lapseni kohdalla olisin ehkä käyttänyt julmempia keinoja, mutta en hänen.”

Äidin tarina kosketti minua todella, sillä omassa perheessänikin asuu erityisherkkä lapsi. Olen surrut sitä, miksi lapseni raivokohtaukset alkavat niin mitättömistä asioista. Asioista, josta joku toinen lapsi ei olisi moksiskaan. Olen ollut harmissani, koska oma lapseni kuormittuu sekä ulkoisista että sisäisistä ärsykkeistä todella herkästi ja seurauksena voi olla totaalinen väsähtäminen koko loppuillaksi. Esimerkiksi koulussa uuden asian opettelu saattaa sujua hymyssä suin, mutta kotona asian purkautumiseen tarvitaan useita tunteja. Tai kaverin ilkeä käytös välitunnilla vaatii kotona kunnon terapiaistunnon. Mietin myös kovasti, miksi hänen on niin vaikea ilmaista itseään ja tehdä päätöksiä pientenkin asioiden suhteen.

Havahdun omaan negatiivisuuteeni ja tajuan, miten typerä näkökulma minulla on tarkastella lastani. Minullahan on itsellänikin selkeitä erityisherkkiä ominaispiirteitä ja tiedän niistä olevan myös suunnatonta iloa ja hyötyä elämässä. Näiden ominaspiirteiden hyväksyminen osaksi omaa persoonaa ei aina ole helppoa, mutta ne vievät vuosi vuodelta erityisesti tunnetaidoissa suunnattomasti eteenpäin. Minunhan olisi syytä olla onnellinen, että lapselleni juurikin koti on paikka purkaa kaikki päivän aikana kertynyt ”tuska.” Tässä hetkessä myös ymmärrän, että lapseni kantaa sisällään paljon enemmän asioita kuin moni ikätoverinsa, sillä hän ei tule välttämättä koulupäivän aikana kuulluksi ja ymmärretyksi kuten haluaisi. Siinä tapauksessa minun tehtäväni on olla hänen tärkeä tukipilarinsa ja tehdä hänen kotiympäristöstään sellainen, jossa ei enää tarvitse kuormittua. Esimerkiksi tuttavaperheiden vierailut olen arki-iltoina lopettanut kokonaan, sillä ne ovat hänelle koulu ja harrastuspäivän lisänä aivan liikaa.

Erityisherkkä, mutta silti niin erityisen ihana. Herkkyyshän on inhimillinen piirre. Tähän lopputulokseen päädymme äiti ystäväni kanssa keskustelumme päätteeksi. Ja mitä lahjoja ja vahvuuksia herkät lapsemme omistavatkaan, kunpa me aina muistaisimme huomata ne! Lapsemme ovat luovia ja älykkäitä. Pienestä iästä huolimatta he osaavat ottaa omien ystäviensä tunteet aidosti huomioon ja eläytymään syvästi myös toisten ihmisten kokemuksiin. Näiden ominaisuuksien ansiosta heidän on helppo auttaa kavereita ja olla luotettavia ystäviä. He ovat myös tunnollisia ja tarkkoja, mutta silti äärimmäisen mielikuvitusrikkaita.

Erityisherkkyydestä ei voi oppia pois, vaan se on hermojärjestelmän ominaisuus, joka on mukanamme syntymästä kuolemaan, koko elämämme ajan. Halusin kuitenkin tämän kirjoitukseni kautta auttaa kaikkia erityisherkkien lasten vanhempien näkemään herkkyyden hyvätkin puolet. Eiväthän vahvat tunnetilat tee lapsesta missään määrin heikompia ihmisiä, päinvastoin. Se, että elää ja tuntee koko sydämestään on puhdasta vahvuutta ja juuri se tekee herkistä ihmisistä niin ainutlaatuisia ja aitoja. Näenkin, että meillä vanhemmilla on tällaisen lapsen kanssa äärimmäisen tärkeä tehtävä jokapäiväisissä arjen tilanteissa: Meidän on osattava antaa heille tilaa tulla oikeasti kuulluksi ja hyväksyä heidät täysin omana itsenään. Heidän on todella tunnettava päivittäin, että ovat aivan erityisen rakastettuja.