Herätys jälleen kerran 5.30 viikonloppu aamuna. Tuttuun tapaan vieressäni köllöttelee nukke, pehmokoira, kännykkä, kolme peittoa, mies ja kaksi nuorinta lastani. Ylös on noustava nopeasti, etteivät pienimmät ennätä herättämään koululaistamme, joka rankan viikon jälkeen tarvitsisi hieman pidempään lepoa. Kieltämättä voisin itsekin koisia muutaman tunnin lisää. Suoraan sanottuna käyn siinä hetkessä pääni sisällä melkoisen sarjan negatiivisia sanoja läpi. Mietin tokkuraisen syvällisesti, mikseivät kaksi- ja neljävuotiaat osaa edes viikonloppu aamuna nukkua pidempään.
Alakertaan päästyämme lapsoset istuvat välittömästi pöydän äären omiin tuoleihinsa ja vaativat kovaäänisesti aamupalaa. Minä haluan kuitenkin itsekkäästi kahvini ensin ennen kuin kykenen minkäänlaisiin aamutoimenpiteisiin. Mutta lapset eivät tätä ymmärrä, eivätkä todellakaan odota. Aamupalan on ilmestyttävä HETI PAIKALLA! Ja ennen kuin saan ensimmäistä puruakaan mitattua kahvinkeittimeen, on lapsista isompi heitellyt murot lattialle ja pienempi pissannut niiden päälle. En ennätä edes reagoimaan asiaan, sillä pääni vierestä lentää jääkiekko kovaa vauhtia kohti keittiön valokatkaisijaa ja räpsäyttää valot päälle. ”Hieno osuma”, isompi lapsista toteaa riemukkaalla ja hyvin kovalla äänellä. Tähän herää koululainen kiukkuinen ilme kasvoillaan ja kulkee talon läpi ovet paukkuen. Itse seison kahvimitta kädessä, silmälaseista toinen sanka poikki ja mietin nauraisinko, itkisinkö, raivostuisinko vai olisinko vaan ihan hiljaa. Vai käyttäisinkö vaarimme sanoja: ”pikku juttu 50-vuoden päästä.” Toisaalta sopisin tässä hetkessä jopa vuoden sketsihahmoksi.
Olen kuitenkin suunnattoman onnellinen omistaessani koko tämän orkesterin, vaikka välillä pilkonkin salaattia peltorit korvissa ja hampaat irvessä. Olenkin nimennyt perhe-elämämme surffailuksi, sillä aallon harja, pohja ja välimaasto saattavat tulla jopa saman päivän aikana hyvin tutuiksi. Niin lapsillemme, mutta myös meille aikuisille. En ole silti hetkeäkään katunut, että saan tehdä myös työtä lapsiperheiden parissa. Hyvin erilaisten lapsiperheiden parissa. Koenkin, että tämän hetkinen elämäntilanteeni onkin suuri opettajani ammatillisen pätevyyden rinnalla. Se on antanut entistä kokonaisvaltaisemman ja avarakatseisemman näkemyksen sekä perhetyöhön, tukihenkilötyöhön että päiväkotityöhön. Työmuotoihin, joita pidän ensiarvoisen tärkeinä avohuollon tukitoimina ja varhaisen tuen muotoina. Ennen kaikkea ne ovat työmuotoja, joissa toisen ihmisen aito kohtaaminen, läsnäolo ja vilpittömyys menevät kaiken muun pedagogiikan edelle.
Omaan päivääni mahtui tänään naurua, leikkiä, suuttumista, riitoja ja hyviä sopimuksia. Se sisälsi myös monta halausta, sylittelyä ja laastaria. Eipä ilon ja surun kyyneliltäkään vältytty. Kuulin myös mitä ihanimmat sanat lapseni suusta ennen nukkumaan menoa ja ymmärsin että kaiken epätäydellisyyden keskellä olen tehnyt ja sanonut jotain oikeinkin. Olen todella etuoikeutettu, että saan olla äiti. Jopa oppimiskokemuksena tämä sekasortoinen päivä oli hyvin kasvattava. Voisiko paremmilla eväillä enää työviikkoa aloittaa?
Tapahtumarikasta ja onnellista päivää myös Sinulle!