Elämässä pitää unelmoida. Unelmointi on tärkeää monestakin syystä. Unelmointi innostaa ja saa asiat liikkeelle. Kaikkien unelmien ei ole tarkoituskaan koskaan toteutua. Niille pitää antaa kuitenkin siivet. Elämällä on kuitenkin oma älynsä. Tämä on kiehtovaa, voimme suhtautua elämään kuin suureen mysteeriin. Jos olemme liian kiinnittyneitä tavoitteisiimme ja unelmiimme, voi monta hyvää asiaa mennä sivu suun kun emme suostu huomaamaan niitä. Parhaat asiat tapahtuvat spontaanisti vapaudesta ja tyhjästä mielestä.
Tässä on tarina yhdestä unelmasta, josta en oikeastaan osannut koskaan edes unelmoida!
Tässä vähän alkua tarinalle.
Mietin miksi ihmeessä olinkaan mennyt tekemään koko jutun. Miksi päätin lähettää käsikirjoituksen kustantajalle. Tehdessäni verkkovalmennuksia, minulle oli kertynyt paljon materiaalia, jotka olin kirjoitellut täydellisen hurmoksen ja inspiraation voimassa viime vuoden loppupuolella. Tekstiä ja tehtäviä vaan syntyi jostain. Luulen, että lähetin käsikirjoituksen kustantajalle lähinnä pohjimmiltaan sen vuoksi, että saisin jotain arviota työlleni, jota olin täysin hurmiossa kirjoittanut varmasti satoja tunteja. Puhumattakaan siitä vuosien yksinäisestä itsetutkiskelusta ja prosessista mikä minut tähän oli tälle tielle liikauttanut.
Se oli muutamia viikkoja takaperin kun illalla ennen nukkumaan menoa kurkkasin vielä sähköpostini. Olin siinä yöpuvussani sulkemassa melkein selainta kun silmiini osui lyhyt teksti, jota en voi oikein vieläkään uskoa ”Tämä oli paras lukemani käsikirjoitus pitkään aikaan. Kiitos siitä. Milloin pääset neuvottelemaan tänne Helsinkiin?”. Muistan tuon hetken varmasti lopun ikääni. Menin kädet täristen näyttämään viestiä perheelleni. Käteni vispasivat täysin hallitsemattomasti. Tunteeni myllersivät ja sinä yönä ei uni meinannut tulla silmään.
Kirjoittaessani tätä, olen lähdössä huomenna neuvottelemaan Helsinkiin Viisas elämä- kustantamolle. Pääni on täynnä vastaamattomia kysymyksiä? Mitä he ehdottavat? Mitä tästä seuraa? Kuulostaa ehkä hassulta ja typerältä, mutta koen että en voi mitenkään olla ylpeä itsestäni. Mielestäni asiat ovat vain tapahtuneet ja tekstit ovat vain tulla pläjähtänteet ”jostain”. Olisi väärin pitää itseä huonona tai hyvänä kirjoittajana siinä suhteessa. Olen tehnyt viime vuodet asioita, jotka vetävät minua puoleensa ja yrittänyt unohtaa kaiken muun. Kun elämästä katoaa liika ponnisteleminen ja yrittäminen, oikeita asioita vaan tapahtuu. Mikäli kirja julkaistaan, niin sillä täytyy olla joku tarkoitus. Uskon, että se tavoittaa juuri oikeat lukijat, joita aihe koskettaa. Tämä ajatus tuottaa minulle suurta iloa.
4.4.17 tiistaina, (aurinkokin paistaa pitkästä aikaa)
Huokaisen helpotuksesta. Matka Helsinkiin on ohi. Minua jännitti todella paljon koko aamun. Junassa kuuntelin rauhoittavaa mantramusiikkia korvanapeilta. Katselin ympärilläni olevia ihmisiä. Vieressäni istui Mauri Pekkarinen. Kirjoitin muistikirjaani: ”Asiat eivät ole tärkeitä. Eikä edes ihmiset. Mutta niiden takana oleva oleminen on.”
Sain taksin. Matkaa toimitukseen oli 6 km. Olin 3 minuuttia ennen sovittua aikaa perillä. Taksikuski oli mukava ja jätti minut tavallisen kerrostalon sisäpihalle. Huomasin ulko-ovessa kyltin Basam Books, 3krs. Olin helpottunut ja päästyäni kolmanteen kerrokseen soitin ovikelloa, pelottavan näköisten rautaovien takaa. Iloinen nuorimies avasi minulle oven ja sanoi, että kustannuspäällikkö tulee ihan pian ja kertoi hänen olevan vielä edellisen asiakkaan kanssa. Saman tien kustannustoimittaja tulikin ja kätteli minut. Hän sanoi, että voin katsella paikkoja ja mennä suuren pöydän ääreen huoneeseen. Katselin ympärillä olevia upouusia kirjoja, paikat olivat vähän hujan hajan. Kustantamo teki muuttoa keskeisemmälle paikalle Helsinkiä. Näin edellisen asiakkaan ja hän olikin eräs tietokirjailija jonka luennollakin olin ollut.
Olin junassa varautunut erilaisiin kysymyksiin. Mistä kirjasi kertoo? Kenelle se on tarkoitettu? Miten aioit markkinoida sitä? Jutustelu oli kuitenkin leppoisaa ja kustannuspäällikkö oli erittäin miellyttävä ihminen. Istuimme valtavan puisen pöydän ääressä isoilla nahkapenkeillä huoneessa, joka oli täynnä vanhempia kirjoja. Kirjoja oli tuhansia. Minulle jäi hyvin positiivinen ja nuorekas kuva kustantamosta ja he antoivat minulle paljon vapauksia ulkoasuun, värityksiin ja kaikkeen liittyen. Olin pelännyt puhetta markkinoinnista ja itsensä brändäämisestä, mutta sitä ei tullut. En allekirjoittanut vielä sopimusta, halusin tutkia sen rauhassa kotona. Sovimme, että palautan sen postitse ja sen jälkeen kustannustoimittaja alkaa työstämään kirjaa kanssani. Oli ihan hirveän juhlava ja helpottunut fiilis. Nipistelin vielä itseäni ja kokeilin osaanko lentää. En osannut, joten tämä ei ollut unta. Bussipysäkillä oli mainos jossa luki valtavilla kirjaimilla ”Suorin tie sydämeesi”. Mietin, että se olisi hyvä nimi kirjalle. Sopiva bussikin tuli lähtiessä sattumalta kohdalle ja siinä luki ”päärautatieasema”. Junassa paluumatkalla sain idean kirjan kansikuvasta. Mielessäni oli jotain oranssia, pinkkiä, mandaloita ja ornamentteja. Sekä tietenkin leijona.
Asioilla on kaarensa ja tarkoituksensa vaikka emme aina niitä vielä näekään. Pari vuotta sitten päätin ilmoittautua kirjoittajakurssille ilmaisemaan sisäisiä asioitani. Ensimmäisellä kerralla oli ihan hirveää lukea oma teksti ääneen muille. Nyt se tuntuu ihan normaalilta. Olen huomannut miten monet kirjoittajakollegani avaavat hyvin kipeitäkin asioita ja lopulta ne(kin) ovat kaikki jollain tavalla yleisesti tunnettuja. Minulla on enää aika vähän asioita joita en voi itsestäni ulos paljastaa. Eräs ystäväni ihaili rohkeuttani. Mietin, että mitäs rohkeaa tässä nyt on. Sitten oivalsin kuinka paljon tämä kirjoittajakurssikin on minulle antanut, kun on joutunut lukemaan ääneen omia ajatuksiaan. Olen myös julkaissut netissä joitain omia kirjoituksiani ja huomannut ettei sekään ole niin iso juttu, Facebook feed elää vain muutaman hetken. Se kuvaa jotenkin, miten kiinnostuneita ihmiset lopulta ovatkaan MINUN elämästäni ja asioistani.
En tiedä vielä miten asiat tulevat menemään. Tuleeko kirjasta oikeasti totta. Ajattelin kuitenkin kirjaprojektini etenemisestä lisää myöhemmin. Vaikka sinulle joka ehkä itsekin suunnittelet kirjan kirjoittamista tai julkaisemista!
Ps. Vieraillessani kustantamossa sain valita jonkun kirjan. Otin Mark Nepon Havahtumisen kirjan. Lähtiessäni kustantamosta avasin kirjan täysin sattumanvaraisesta kohdasta ja painoin sormeni siihen. Siinä luki syyskuun 3. päivä (oma syntymäpäiväni 364 muun päivän joukosta!) ”Yritin niin kovasti miellyttää, etten koskaan käsittänyt: Kukaan ei katso minua.”
Tässä pakollinen selfie jännittyneenä kustantamolla.
Pakollinen selfie jännittyneenä tapaamista odotellessa Viisas Elämä kustantamolla