Kuka minä olen?

Verkkokalvoilleni muistuu elävästi kuva kun sain lukion ainekirjoitustunnilla tämän otsikon. Ainekirjoitus oli lempiaineeni, mutta nyt en ollut saanut tunnin aikana yhtään riviä kirjoitettua. Paniikki valtasi mieleni kun kellot soivat välitunnille. Välitunnin aikana hyvä ystäväni kertoi mitä hän oli kirjoittanut ja sen avulla sain jonkinlaisen keskivertoaineen kirjoitettua. Tapaus jäi kuitenkin elävästi mieleeni ja herätti minut tuon kysymyksen äärelle silloin ensimmäisen kerran.

Nyt yli 20 vuotta myöhemmin juuri tuo kysymys, kuka tai mikä minä oikeasti olen, kiinnostaa minua edelleen kovasti. Kuka on se minä joka ihan todella olen, sisimmissä sopukoissani. Olenko nämä hiukset? Tämä vartalo? Mikä minussa on opittua, esim. kasvatuksen tai koulutuksen vaikutusta? Mitä jos minut olisikin kasvattanut joku muu perhe tai opettajani olisivat olleet erilaisia? Millainen olin kun olin aivan pieni lapsi? Mitä samaa minun olemuksessani vielä on? Entä jos kristinusko tai kulttuurimme ei olisi vaikuttanut minuun ja ihmisiin ympärilläni. Mitä niiden alla on? Minkälaisia uskomuksia minulla on asioista ja minkä asioiden voin ihan oikeasti sanoa olevan totta?

Kuka on näiden kaikkien ajatusten, jokapäiväisten höpötysten, kiinnostusten kohteiden ja muun satuilun takana? Kuka tätä kaikkea ajattelee?

Miksi ihmeessä tällaista kysymystä pitäisi edes ylipäänsä miettiä? Sitä minä en todellakaan osaa sanoa, mutta tunnettu intialainen mestari, Ramana Maharshi sanoi, että tämä on ainoa kysymys elämässä, jota meidän oikeastaan pitäisi lakkaamatta miettiä. Tämän kysymyksen hän halusi antaa oppilailleen.

Voisi ehkä ajatella, että kysymys on itsekäs ja pyörittää ajatuksia vain oman navan ympärillä. Eikö meidän tulisi ennemminkin toimia täällä yhteistyössä, toinen toistemme hyväksi ja olla mieluummin epäitsekkäitä. Paradoksaalista kyllä, olen saanut ymmärtää, että jälkimmäinen on enemmänkin seuraus ensimmäisestä. Mitä paremmin alamme tuntea todellista luonnettamme, sitä vähemmän jaksamme kiinnostua itsestämme. Itsetuntemuksen lisääntyessä alamme nähdä itsemme (ja muut) vähän etäämmältä ja oman osamme aika pienenä pisarana valtameressä. Jos tavoittaisimme sen ytimen itsestämme, joka on aivan täysin totta, ei meillä olisi enää mitään syytä puolustautua tai välittää näennäisistä ongelmistamme. Totuus ei kaipaa puolustautumista.

Jos sinä kirjoittaisit aineen itsestäsi, mitä voisit aivan vuoren varmasti sanoa olevasi? Kuka sinä oikeasti olet? Minä jatkan tämän kysymisen kysymistä ja toivon saavani siihen vielä vastauksen.