Kirjoitin aiemmin leikin tilasta, hermoston play statesta – siitä pienestä keveydestä, joka voi vilahtaa esiin jopa kesken työpäivän, kahden askeleen tanssina tai sisäisenä hymähdyksenä.
Mutta ehkä sinäkin olet huomannut- leikki ja ilo tuntuvat kaukaisilta juuri silloin, kun elämä on ollut raskasta pitkään.
Silloin kysymys ei ole vain leikistä.
Kyse on ilosta ja elämänluottamuksesta, jotka ovat hiljalleen hiipuneet pois.
Moni huomaa yhtäkkiä, ettei enää tunne itseään siksi ihmiseksi, joka joskus oli kevyempi, rennompi tai toiveikkaampi.
Mutta kyky iloon ei katoa. Se vain peittyy sen alle, mitä elämä on vaatinut.
Luottamuksen menettäminen ei aina juonnu lapsuudesta.
Vaikka taustassa olisi ollut turvaa, myöhemmät kokemukset voivat horjuttaa elämänkantokykyyn kohdistuvaa uskoa. Pitkä kuormitus, yksin jääminen, menetykset, paineet tai ihmissuhteiden säröt voivat saada hermoston tulkitsemaan maailman paikkana, jossa täytyy selviytyä enemmän kuin levätä.
Mistä luottamuksen uudelleenrakentaminen sitten alkaa?
Ei pakottamisesta. Ei positiivisen ajattelun ohjeista.
Vaan yksinkertaisesta, rehellisestä havahtumisesta:
Millaisen maailman minä kannan sisälläni juuri nyt?
Millaisena elämä tuntuu kehossani?
Näenkö mahdollisuuksia vai vain uhkaa?
Kuinka paljon jätän tilaa toivolle?
Luottamus elämään ei rakennu yhdellä suurella oivalluksella, vaan pienillä hetkillä, joissa hermosto saa uuden viestin: tämä hetki ei satuttanut.
Tämä päivä ei vienyt kaikkea.
Tässä kohdassa hengitys helpotti.
Tämä ihminen oli minulle lempeä.
Kun tällaisia hetkiä kertyy, sisäinen maailma alkaa hiljalleen muuttua.
Luottamus palaa kerroksina, ei hyppäyksenä.
Ja samalla play state – se aiemmassa tekstissä kuvattu keveyden mikrohetki – alkaa tulla näkyviin uudella tavalla.
Leikin tila ei ole itsenäinen ilmiö.
Se on seuraus siitä, että ihminen alkaa taas uskoa elämän kannatteluun edes pienen hetken verran.
Kun luottamus elämään vahvistuu, syntyy tilaa myös ilolle, uteliaisuudelle ja pienille keveille eleille, jotka kertovat: minä elän tässä hetkessä, en vain selviydy.
Luottamuksen paluu ei tarkoita sitä, että kaikki olisi hyvin.
Se tarkoittaa, että jokin sisällä uskaltaa taas nojata elämään hiukan enemmän.
Se riittää alkuun.
Pieni harjoitus: mitä jos pysähtyisit tutkimaan tätä hetkeä?
Voit hetken aikaa kysyä itseltäsi kaksi hyvin yksinkertaista, mutta yllättävän syvästi vaikuttavaa kysymystä.
Ensimmäinen:
Onko minulla tässä hetkessä jokin todellinen, välitön uhka?
Ei elämäntarina, ei menneisyys, ei tulevaisuuden huoli – vaan juuri tämä hetki.
Usein hermosto kantaa menneiden kuukausien, jopa vuosien painetta, vaikka nykyhetkessä ei olisi mitään, mikä vaatisi selviytymistä.
Pelkkä tämän huomaaminen voi tuoda kehoon hiukan tilaa.
Toinen kysymys:
Mikä on kaikesta huolimatta hyvin?
Mikä toimii edes vähän?
Mikä on riittävän vakaata tänään, vaikka olisit keskellä kriisiä tai uupumusta?
Se voi olla hengitys, joku ystävällinen ihminen, aamukahvin tuoksu, oma ryhti, pieni hetki ilman kipua tai yksi asia, jota et menettänyt.
Nämä eivät ole positiivisen ajattelun harjoituksia.
Ne ovat tapoja tarkistaa, millainen maailma on juuri nyt – eikä vain se, millaisena hermosto sitä pelon hetkellä tulkitsee.
Kun ihminen huomaa, ettei nykyhetki olekaan yhtä uhkaava kuin sisäinen maailma väittää, hermosto voi pehmentyä vähän.
Ei kokonaan, ei täydellisesti, mutta riittävästi siihen, että sisäinen maisema alkaa muuttua.
Juuri tällaisista hetkistä luottamus elämään rakentuu uudelleen.
Joskus omien uhkakuvien takana onkin yllättävän arkisia huolia tai vaikka parisuhdeongelmia. Useinkin juuri parisuhdehuolet ravisuttelevat ,meidän syvimpiä pelkoja: yksinjäämisen tai hylkäämisen tunnetta. Niistä puhuminen jo itsessään voi olla yllättävän vapauttavaa. Jos tunnet, että kaipaat peiliä tai juttuseuraa näissä- Tarjoan lyhytterapiaa Tampereella. Voit ottaa yhteyttä sähköpostilla kaisa@leijonasielu.fi tai lukea lisää täältä:
https://leijonansielu.fi/lyhytterapiaa-tampereella/
Kaisa
