Meidän kielessämme on paljon ilmauksia vaikeille ajoille. Olemme maassa, vajoamme, ryvemme tai käymme pohjalla. Sieltä pitäisi päästä ylös, eteenpäin ja takaisin valoon. Tänä päivänä annamme näille kokemuksille herkästi myös diagnoosien nimiä. Diagnoosit voivat olla tärkeitä ja joskus välttämättömiäkin, mutta samalla niiden kieli voi kaventaa katsettamme:
Entä jos kaikki pimeys, vetäytyminen, suunnattomuus tai voimakas tunteminen ei olekaan sairautta? Entä jos joskus olemme keskellä jotakin, joka kuuluu ihmiselämään – muutokseen, menetykseen, kasvuun ja uuden syntymiseen?
Suru on surtava, menetys kohdattava ja joskus jotakin ristiriitaa katsottava pitkäänkin ennen kuin siitä alkaa hahmottua, mistä oikeastaan on kyse. Siinä voi mennä hyvin syvälle, välillä paikkoihin, joissa ollaan melkein nahoitta, kaiken tuntevan lihan äärellä.
Eikä sinne välttämättä päätetä mennä. Joskus elämä vain vie. Jokin menetys, muutos, kohtaaminen tai sisäinen liike avaa oven, jota ei tiennyt olevan olemassakaan. Toiset näyttävät kulkevan näiden kohtien läpi nopeammin, toiset laskeutuvat syvemmälle. Ehkä kysymys ei aina ole siitä, kuka osaa parhaiten päästää irti, vaan myös siitä, että ihmiset kulkevat eri tavoin.
Jotkut tunnistavat kokemuksesta tällaisen oman liikkeensä. He ovat käyneet syvällä ennenkin ja huomanneet jälkeenpäin, että se, mikä aluksi oli pelkkää kipua, sekasortoa tai epämääräistä tunnetta, alkoi siellä vähitellen saada muotoa. Kasvusta puhutaan usein niin, että mennään kaksi askelta eteen ja yksi taakse. Joidenkin sielunmatka näyttää välillä enemmän siltä, että mennään kymmenen askelta taakse ja kaksikymmentä ylöspäin. Jälkeenpäin huomaa, ettei laskeutuminen ollutkaan kasvun keskeytys vaan osa sitä.
Vanhoissa tarinoissa ihmisen ei aina kuulunut pysyä päivän puolella. Välillä tie vei metsään, Aliseen, Tuonelaan tai Pohjolan porteille. Kalevalassa Väinämöinen lähtee elävänä Tuonelaan etsimään puuttuvia sanoja. Luunainen kerää autiomaasta luita ja laulaa ne takaisin eläviksi. Nykyään sanomme helposti, että ihminen on maassa, jumissa tai mennyt liian syvälle. Tarinoissa hän saattoi olla matkalla.
Vanhoissa suomalaisissa tarinoissa tunnetaan Pohjola ja Pohjolan väki. Ajattelen joskus näitä syvälle kulkevia ihmisiä tämän päivän Pohjolan väkenä. He muistuttavat meitä jostakin hyvin vanhasta ihmisluonnossamme, siitä että meissä on järjen ja hallinnan lisäksi villeyttä, vaistoa, surua, raivoa, kaipuuta, unia ja kaikkea sellaista, mikä ei oikein suostu järjestettäväksi siististi.
Mutta eihän ihmisluonnon villeys elä vain Pohjolassa. Se elää yhtä lailla naurussa, ruumiissa, rakastumisessa, tanssissa ja juhlassa. Ja monen syvälle menevän ihmisen elämässä on joku, joka tuo mukanaan tätä päivän puolta. Hän voi avata verhot ja keittää kahvin, mutta yhtä hyvin laittaa musiikin soimaan, näyttää tanssiaskeleen tai muistuttaa, että elämässä on juhliakin.
Lopulta Pohjolan väki ja päivän väki eivät ole kaksi eri ihmisryhmää, vaan molemmat puolet ovat meissä, vaikka toinen niistä usein tuntuu olevan meille luontaisempi. Ehkä tarvitsemme myös toisiamme juuri siksi. Joku toinen voi pitkäänkin kantaa meille sitä puolta, joka itsessä on jäänyt vieraammaksi, kunnes vähitellen opimme sen itse.
Kirjassa Pohjoisen alitajunnan maa – tarinoita naiseuden myyteistä Pohjolaan kuljetaan yhdeksän portin kautta. Viimeisen portin nimi on Päivän päästö. Pidän siitä nimestä. Pohjolasta ei palata vain entiselleen, vaan takaisin päivään.
Siinä on samaa vanhaa liikettä kuin luonnossa: pimeän jälkeen valo palaa, routa antaa periksi ja jokin alkaa taas liikkua. Se, mikä on ollut maan alla, nousee näkyviin ja saa uuden muodon.
Ja joskus oman Päivän päästönsä alkaa jo tuntea. Voi olla, että on aika juoda lasi vettä ja kävellä kaksi kilometriä. Toisinaan paluu on aivan toisenlainen. Musiikki alkaa soida, tekee mieli pukea jotakin kaunista, tanssia, lähteä ihmisten luo ja juhlia. Jostakin alkaa nousta kuplivaa iloa, joka tuntuu melkein suhteettoman suurelta siihen tavalliseen päivään nähden.
Ehkä juuri siksi sitä on vaikea selittää ihmiselle, joka ei tunne tätä liikettä. Pohjolassa käynyt tietää, miltä tuntuu, kun routa antaa periksi. Kun elämä ei vain palaa, vaan kuplii takaisin.
Kaikkea pimeää ei tarvitse valaista heti. Joskus siellä käydään hakemassa jotakin.
Tunnistatko itsessäsi Pohjolan väkeä? Millaisilla porteilla sinä käyt, ja mikä on sinun Päivän päästösi? Ja keitä ovat ne sinun ihmisesi, jotka tuovat sinut takaisin Päivölään, kun olet keittänyt itseäsi pirun liemissä?